lauantai 18. maaliskuuta 2017

Kun kaikki ei mennytkään kuin olin suunnitellut.

Moikka, elossa ollaan. Mun on tehnyt usein mieli kirjoittaa, ja oon aloittanut monia monia kirjoituksia aikeena kertoa mitä on tapahtunut. Sitten, joka kerta deletoin kirjoituksen tallentamatta sitä ja päätän etten julkaise ja kirjoita enää mitään. Olen monesti miettinyt bloginkin poistoa kirjoittamattomuuden takia. Ja mitä kirjoittamiseen tulee. En ole kehdannut. En ole halunnut myöntää ja kohdata sitä tosiasiaa, että kaikki tekemäni työ itseni iteen valui läpi sormien ja olen jälleen aloitusruudussa. Karkeasti kirjoitettuna.

Pakko myöntää, että ei ole paljoa huvittanut lukea aikaisempia kirjoituksiani, koska hypetän siellä 79kilon painoa. Se tuntuu pahalta, nyt kun vaakalukema heittelee aamuisin 90-94kilon paikkeilla. Liikun edelleen, treenaan, käyn lenkillä ja diettaan. Aloitin uuden valmentajan kanssa 8.1.17 ja nyt kärsin kropalleni tekemästä vahingosta niin paljon, että paino ei putoa, vaan todellakin jumittaa noissa samoissa lukemissa.

Jokainen varmaan miettii mitä tapahtui, mitä mulle kävi. Silloin kun aloitin kirjoittaan, niin päätin että kirjoitan mahdollisimman vähän yksityisistä asioistani. Ja se lupaus pitää. En lähde tarkalleen ruotimaan mitä tapahtui. Kerron sen verran, että kärsin koko viime kesän stressistä ja jonkinasteisesta unettomuudesta joka paheni niin, että en nukkunut kolmeen viikkoon kuin tunnin yössä, paloin loppuun, koin tämän "kuuluisan" burn outin. Olin viime kesän ketoosilla. Tarkoituksena oli pitää 4viikon buustaava ketoosi, joka kestikin 7 vai 8 viikkoa ja tämän jälkeen elin viikon Pepsi Maxilla ja röökillä, söin vain aamupalan ja hyvässä lykyssä ehkä iltapalan, mikään ei maittanut. Valvoin, en syönyt ja voin todella pahoin. Jäin sairaslomalle heinäkuun lopussa ja vaakalukema näytti 77,2kg. Sairasloman alettua en mennyt enää takaisin silloiseen työpaikkaani. Pikkuhiljaa syksyn mittaan alkoi ruoka maistumaan enkä noudattanut enää mitään dieettiä, söin mitä mieli teki, välillä terveellisesti ja välillä söin kaikkea sontaa, enimmäkseen varmaan sontaa. Alkuun mulla meni erilaisia kevyitä ja vähän vahvempia unilääkkeitä, mutta aika pian pääsin niistä eroon ja aloin nukkumaan. Olin niin väsynyt henkisesti ja fyysisesti, että mitkään yöunet ei tuntuneet riittävän. Voimat oli totaalisesti pois. Mulla koitettiin myös erilaisia lääkityksiä masennukseen ja ahdistukseen sen 3kk sairasloman aikana, mutta loka-marraskuussa lopetin lääkitykset kokonaan koska koin että mun vointi oli palautumassa "ennalleen". Nukkumisen ja työpaikan vaihdon myötä paniikki-ja ahdistuoireet alko häviämään ja se uni tuli takaisin kuvioihin. Heinäkuun lopusta joululukuun loppuun mun paino on noussut sen 13-17kg. Ja sen huomaa monessa asiassa, suurimpana asiana on leikatun polven kipeytyminen ja tietynlainen pettymys itseään kohtaan. Tällä hetkellä treenit kulkee ja huomaan että voimatasot ovat korkeammalla kuin milloinkaan aikaisemmin, mutta silti kroppa on todella löystynyt ja rasvaa löytyy. Hitto, tuntuu niin pahalta myöntää että epäonnistuin. Niin hienosti sujunut projekti meni perseelleen yhdessä hujauksessa. Mä olin niin onnellinen ja ylpeä itsestäni ja niin pienessä ajassa otin helvetisti takapakkia.

Mutta kuitenkin, mitä kaikkea mä opin tänä aikana? Aivan saatanasti ja paljon kaikkea. Opin itsestäni uusia asioita, uusia puolia ja oon yrittänyt etsiä nyt myös erilaisia toimintamalleja omaan toimintaani. Opin mm. sen, että ei riitä, että itsestä pitää huolta fyysisesti vaan henkinen puoli on kaikista tärkein ja kaikki muu tulee perässä. Nukkunut, henkisesti hyvinvoiva äiti jaksaa pitää huolta fyysisestä puolestaan ja lapsistaan. Olin niin poikki etten jaksanut touhuta lasten kanssa mitään, luojan kiitos se on nyt ohi! Tajusin onneksi hakea ja pyytää apua ajoissa, en halua tietää mikä tilanne olis nyt jos en olis toiminut tämän asian suhteen. Opin sen kantapään kautta, että kroppa kertoo sillon kun se tarvitsee lepoa ja silloin ei mennä salille/lenkille vaan silloin levätään. Opin sen, että vaikka mä painaisin minkä verran, mä olen silti kaunia ja upea nainen, vaikka se ei aina siltä tunnukkaan. Itseään pitää osata arvostaa siitä huolimatta miltä näyttää, koska loppujenlopuksi tärkein on se mitä siellä pään sisällä liikkuu ja millanen pumppu siellä rinnassa sykkii. Siksi blogi ei olekaan enää pelkkä Fat Ass Housewife, vaan Fabulous Fat Ass Housewife !!! (Kansikuva tulee vaihtumaan kun saan jonkun muokkaamaan sen puolestani :D )

Ristiriitaista on joo se, että häpeän oman "projektini" epäonnistumista ja häpeän sitä että oon lihonut paljon, mutta samalla kunnioitan ja arvostan itseäni ehkä enemmän kun koskaan aiemmin. Läskin saa aina poltettua pois, mutta mielenterveys kun horjuu ja pahimmassa tapauksessa sairastuu kunnolla, niin sitä ei välttämättä koskaan saa takaisin!

Tämän hetken kuntoa.
Mä olen palannut takaisin tälle polulle. En tule onnistumaan tavoitteessani olla 30vuotiaana elämäni parhaimmassa kunnossa (vajaan 10kk päästä) mutta kantapään kautta oppineena osaan taas kuunnella kroppaani eritavalla kun ennen. Nyt selvitellään, miksi paino junnaa (verikokeet otetaan keskiviikkona) ja siinä ohella mä käyn sen 2-3kertaa viikossa salilla ja lenkillä 2kertaa viikossa. Salilla käynti on mulle edelleen mieluista ja terapeuttista ja keho ja mieli kaipaa sinne joka viikko. Tämän vuoden puolella on ollut flunssaa ja mahatautia jotka on hidastaneet vähän tahtia, mutta niitä tulee ja niitä menee ja niiden kanssa pitää vaan opetella elämään :)

Mä olen ajatellut, jos herättelisin tätä blogia jälleen henkiin. Muutama onkin kaipaillut mun kirjoituksia ja päivitystä siitä missä mennään tällä hetkellä. En mä tiedä onko se liikaa vaadittu itseltä jos edes kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa päivittäisin kuulumisia tänne, olette te harvat lukijat sen ansainneet <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti